Terveiset Ateneumista.
Olen varmastikin aikuistunut, koska muutama Halosen talvimaisema ja valokuvaaja Matti Saanion otoksista herkistivät. Ensinnäkin ihaillen ihmettelen niitä muutamaa lumoavaa maalausta, jotka vetosivat minuun. Miten joku on osannut maalata sellaisen auringonlaskun tai keväisen hangenhohdon. Näenkö koskaan enää sellaisi lumimaisemia. Jonona tungeksivat ihmiset veivät tietysti osan tunnelmasta. Siirtyessäni alakerran valokuvanäyttelyn harmaaseen hiljaisuuteen- huomasin olevani monen kuvan kohdalla vaisuna. Kuva, jossa pojan päälle kaadetaan saunassa vettä, sai hymyilemään, mutta muuten oivalsin jälleen kaksi asiaa:

Katoavaisuuden, joka on osa ihmisen kohtaloa.

Oivalsin, että elämä ei ole aina niin helppoa, kuin se minun kohdallani on ollut. Eivät tajua minun lapsenikaan eikä varmasti monet muutkaan, että kovaakin voi olla.
Monesti olen nähnyt valokuvan, joka aukeaa linkissäkin. http://www.ateneum.fi/default.asp?docId=15510 ja ajatellut, että siinä hiljalleen lapsi on vesillä isoisänsä kanssa. Mutta Taimi onkin kuusivuotias tyttö, joka on ollut kaksivuotiaan sisarensa kanssa ainoana paikalla, kun äiti on menehtynyt uutta vauvaa synnyttäessään. Apua ei ollut niin kauas Lapin korpeen saatu ajoissa. Ja kuvassa nyt Jouni-isä ja tytär ovat saattamassa äitiä viimeisellä matkalla.

Kiitos tästä pysähtymisen hetkestä... ja kaikita aikaisemmin olleista.


Osallistuisinko Kansanvalistusseuran, Oriveden Opiston ja OK-opintokeskuksen "Elämänmuutos"- kirjoituskilpailuun. Onkohan ympäristöherätykseni edes elämän muutos- sehän on ollut punaisena lankana läpi koko elämäni.