Kattiloissa porisee kolme kaalia pilkottuna, biojätepussiin tuli täytettä ei muuta jätettä. Kaalilaatikko siis. Lapset kertovat, että muissa perheissä ei kuulemma syödä kaalia ?!? meillä se kuitenkin maistuu- varsinkin, jos satutaan saamaan mummon tekemänä ; )

Tuosta mieleeni juolahti aasinsillaksi, että mielessäni on ollut kirjoitella joskus sukupolvien perinnöstä ja tietysti tässä blogissa, mitä itse olen saanut kodistani evääksi pienten ympäristötekojen tärkeyttä ajatellen:

Äitini on aktiivinen luonnon ystävä. Hän seuraa lintuja, hänen mukanaan olen ollut sieniretkillä (hänen sieniretkensä loppuivat Tsernoylin laskeumaan), pitkään meille on tullut Suomen luonnonsuojeluliiton jäsenpostia, olen ollut lapsena luonnonsuojeluliiton leirillä ja retkillä. Minua on kannustettu koululaisten palstaviljelyyn ja kasvimaapiiperrys on edelleen minulle tärkeää. Kierrätyksessä äitini on todella taitava ja kuten muutkin oman sukupolvensa edustajat säästeliäs (ja kekseliäs). Häneltä olen oppinut mm. tekemään HS: viidestä aukeamasta biojätepusseja (minä nidon ne parilla niitillä, etteivät vahingossakaan rätsähdä pihaan tai likaa biojätekeräilyastiaa.

Isääni kiittäisin sitten laajempien asioiden ja asiayhteyksien ymmärtämisestä. Ilman sitä ymmärrystä varmasti lamautuisin. Kuten eilen kirjoitin, voisi ympäristön tilaa ajatellessaan joutua epätoivoon. Kotoa löysin kirjahyllystä nahkaselkäisen kirjan Sakasankielestä käännetty teos vuodelta 1932 "Maailman tulevaisuus ja loppu". Kirjassa on lueteltu sikäläisen tiedon mukaan lukuisia maapallon tuhoutumisen todellisiakin mahdollisuuksia. Hurjasta nimestään huolimatta se ei minusta ole mikään tuomiopäivän julistus, vaan osoitus että muutos on pysyvää. Luther sanoi "vaikka huomenna tulisi maailmanloppu aion tänään istuttaa omenapuun".

Oman positiivisuuden ja lasteni turvan vuoksi näen, että paljon on tehtävissä.